Moka joka muistetaan

Tämä vuosi on ollut - ainakin tähän asti - melkoinen. Se on ollut kummallinen, yllätyksellinen, tiivis, intensiivinen, ihon alle menevä ja menneistä muistuttava.

Syvä kiitollisuus on kulkenut mukana jokaisessa käänteessä - silloinkin kun silmäkulmat ovat kostuneet, parku on raikunut keskellä keittiötä tai joku muu vastoinkäyminen on vienyt viimeisetkin voimat.

Kirjaa kirjoittaessa sain jo tuta siitä, että se mitä kirjoitan, täytyy elää todeksi - yhä uudelleen. Vaikka suurin osa tekstistä oli minulle vanhaa tuttua, elämä tyrkki silti samojen teemojen pariin ja pisti kehon kokemaan kaiken sen vielä kerran.

Julkaisun jälkeen olenkin sitten mokaillut ehkä enemmän kuin koskaan! 😅 Ainakin olen saanut sisäisen kommenttiraidan kiinni siitä, että se on aina silloin tällöin kuiskannut:

"Mutta sinullahan ON lupa mokata..."

Ensimmäisenä tulivat kirjan sivuille jääneet painovirhe-paholaiset (joita löytyy edelleen silloin tällöin lisää. Viestejä saa lähettää kun niitä bongailee.).

Näitä olivat muiden muassa se, että en ole perehtynyt improvisaatioteatteriin vuodesta 1988 lähtien, vaan vasta 1998 vuodesta lähtien. Olin kyllä vuonna -88 jo tiiviisti kiinni teatteriharrastuksessa, ja siellä toki improvisoimme. Mutta tekemisen tapa oli minulle silloin vastenmielistä ja ahdistavaa, joten en voi allekirjoittaa noin varhaista vuosilukua tuossa yhteydessä. Tai se, että sivulla 311 olevasta harjoituksesta puuttuu kokonaan tekemisen selittävä osuus... Se on leikkautunut jostain syystä pois lopullisesta, painoon menneestä käsikirjoituksesta. Pahoittelen.

Sitten elämä alkoi tarjoilla tilanteita, joissa mokasin - milloin mitenkin. Poimitaan tähän yksi, joka on vielä tuoreessa muistissa:

Minulla oli ilo ja kunnia toimia yhtenä työpajan vetäjänä Turun Improfestivaaleilla viime viikolla. Aiheina olivat "Lupa mokata" sekä "Sidecoutsaus/palautetaidot". Molempiin pajoihin tuli juuri sopiva määrä osallistujia ja tunnelma oli onnistunut.

Aloitin mokailun muistamalla ihmisten nimiä väärin. Kerroin, että Robert Diltsin nimi kirjoitetaan kahdella L-kirjaimella. Unohdin Debbie Fordin nimen kokonaan ja en varmistanut, että jokainen osallistuja on oikeasti tietoinen omista "salaisista ystävistään" sillä lopputuloksella, että yksi osallistuja jäi kokonaan ilman kiittävää palautetta.

Pajan loppupuolella tein kuitenkin kohtalokkaan ja osallistujien aikatauluihin merkittävällä tavalla vaikuttaneen mokan. Päätin teettää ryhmäläisillä erään aikaavievän harjoituksen.

Jouduin pyytämään heiltä lupaa venyttää lopetusaikaa 15 minuutilla, mutta en tullut tarkistaneeksi, oliko järjestely sopiva tilaajan puolesta (ei olisi ollut - bändipoikien piti päästä roudaamaan kuten heille oli luvattu.) Temenos meni rikki, ja päällimmäiseksi jäi kiireinen ja hermostunut ilmapiiri. Lopulta koko harjoitus- ja pajan klousaus venähtivät niin, että päätimme tilaisuuden yli puolituntia aiottua myöhemmin.

Mokasin.

Raipparadio otti samantien mielen sisäiset ohjelmataajuudet haltuunsa ja varmisti, että pyysin ryhmäläisiltä anteeksi useaan kertaan. Viimeiset pahoittelut lausuin ääneen vielä seuraavan vuorokauden puolella, jolloin toinen osapuoli totesi: "anna jo olla."

Niinpä.

Mitä pidemmäksi aikaa epäonnistumiseensa jää kiinni, sitä suurempi siitä tulee. Tämän tietäen jatkan yhä edelleen aiheen parissa. ... Tehtyä ei saa tekemättömäksi. Ainoa todellinen virhe on, ettei ota niistä opikseen. Ja niin edelleen.

❤❤❤

Nyt tajuan, että meneillään on irtipäästämisen ja itselleen anteeksiantamisen oppikurssi. Opettelen kuoriutumaan mielen kuonasta, olemaan itselleni armollinen ja elämään yhä vahvemmin todeksi sitä mitä opetan muille.

Jokaisessa mokassa on oivalluksen siemen.
Jokainen moka on mahdollisuus.
Jokainen moka on palautetta ja suuntaviittoja seuraaviin seikkailuihin.

❤

Jos moka ei tuntuisi missään, menisi monta arvokasta asiaa ohi oivaltamatta ja oppimatta. Ehkä silloin ei huomaisi onnistumisiakaan samalla tavalla... 😉