Mielen jumi

En oikein tiedä, mistä alkaisin.

Juttuhan on niin, että olen "ikäkriisini" siivittämänä alkanut kuntoilla enemmän kuin pitkään aikaan. Olen luvannut itselleni olla oman elämäni parhaassa kunnossa kun täytän 50 vuotta. Projekti on alkanut lupaavasti, ja perhe tukee pyrintöjäni kiitettävästi.

Mieheni laati minulle jumppaohjelman (jota koko perhe noudattaa tsempatakseen minua) ja osti lisäksi syntymäpäivälahjan, jonka sain jo etukäteen. Sen avulla todennäköisesti opin myös erittäin hyväksi hulavanteen pyörittäjäksi seuraavien kymmenen vuoden aikana.

Eikä siinä vielä kaikki.

Päätin sijoittaa itseeni ja hankin itselleni personal trainerin. Yhteinen taipaleemme ei ole tosin vielä kunnolla päässyt alkamaan aikataulu- ja jaksamishaasteiden vuoksi. Vaan tänään - tittididiii - menin hänen kanssaan Teivon portaisiin!

(Kiitos kuvan ottajalle. Paikka on oikea, vuodenaika eri.)

Tsempparini lähetti kannustavan tekstiviestin jo etukäteen:
"Sinne voi sitten ajaa ihan portaiden juurelle asti. Jaksat sitten treenin jälkeen raahautua autoon."😃

Peruskipittelyt ja harppomiset menivät ihan mallikkaasti. Mutta sitten tuli haaste: kinkkaa portaita ensin yhdellä ja sitten toisella jalalla. Okei. Mutta ei. Kommenttiraita oli täysin hiljaa, mutta keho jumittui, eikä suostunut ottamaan ensimmäistä hyppyä!

Olin saanut jälleen tilaisuuden siirtyä MUKAVUUSALUEELTA ELÄMYSALUEELLE! Jee!

Koetin hyppiä yhdellä jalalla muutaman kerran tasaisella maalla. Tosin siitä ei ollut mitään hyötyä. Heti kun menin portaan äärelle, jähmetyin. Ja nauroin ääneen! Tunne oli ihan hullu!

Noooo... Kun olin selättänyt hyppimisen oikealla jalalla (ja saanut jalan hapoille), oli vuorossa SAMA TAISTELU vasemman jalan kanssa. 😄 Voi ihmisen mieli! Eikä se loppunut siihen. Myös seuraavat haasteet - kuten kottikärry-kävely - tekivät mielikeholleni saman tempun. Tosin tunne laimeni joka kerta...

✌ ✌ ✌

Reilun puolen tunnin ähinä ja puhina palkittiin huippuhyvällä ololla! Kotiin päästyäni kynnys mennä elämysalueelle oli peräkkäisten toistojen myötä madaltunut sen verran, että nappasin lahjaksi saamani hula-vanteen ja menin kuistille pyörittelemään sitä! ☺

Jäinkin miettimään, että miten voimallista itsensä ylittäminen on.
Ja kun näissä kuntoiluasioissa pahin vastus olen minä itse, sen päihittäminen tuntuu törkeän hyvältä!

Tästä saa tulla tapa! ❤

Itsen haastamista ja vakavaa pelleilyä

Lähestyvä syntymäpäiväni ja elämäni ensimmäinen kunnon ikäkriisi(?) on jo pidemmän aikaa tyrkkinyt minua miettimään elämääni ja tekemiäni valintoja. Olen pohtinut suuntaa, harkinnut uusien opintojen aloittamista ja pähkäillyt, mitä oikein haluaisin tehdä isona.

Tämän vuoden maaliskuussa oli päivä, jolloin tunsin itseni totaalisen eksyneeksi ja ahdistuin kysymysten tulvaan - ja vastausten puuttumiseen. Niinpä käytin koko metsälenkkini siihen, että puhuin honkien huminaan ja tilailin taajuuksilta selkeitä suuntaviittoja.

Seuraavana päivänä sain tekstiviestin henkilöltä, jonka kanssa emme näe kovin usein - ja jonka kanssa emme varsinkaan lähettele tekstiviestejä.
Viestissä luki:
"Nyt sun pitäis hakea sairaalaklovneihin."

Tilanne tuntui absurdilta. Niin absurdilta, että päätin katsoa eteeni työntyneen elämän pelikortin loppuun. Vaikka en täysin ymmärtänytkään, mihin olin hakemassa, kirjoitin hakemuksen ja lähetin sen annettuun osoitteeseen.

Reilun viikon päästä sain puhelun ja minut kutsuttiin pääsykokeisiin.

Silloin kommenttiraita havahtui.

Hetkinen - se huusi ja jatkoi: sinulla ei ole juuri lainkaan kokemusta klovneriasta. Muistelepa vuosien takaista klovnikurssia, jossa itkit sermin takana pellenenä päässä kun et ymmärtänyt, miksi ihmiset eivät nauraneet kun menit lavalle - mutta ulvoivat ja kierivät, kun olit seinän takana piilossa. Sitäkö haluat? Kokea loputonta riittämättömyyttä ja huonommuuden tunnetta?

Pääsykokeista tuli jälleen kutsu elämysalueelle - ja minähän menin! Helpotti, kun haastattelussa sai kertoa sisuksiin jäljen jättäneen klovnikurssi-tarinan. Helpotti, kun sai sanoa ääneen, että en tiedä lajista juuri mitään mutta olen valmis oppimaan.

Seurasin päivän aikana kokeneiden esiintyjien ja klovnien taiteilua, ja leikin mukana. Päästin irti onnistumisen pakosta. Improvisoin. ❤ Päätin, että asiat menevät niin kuin niiden kuuluu mennä.

Ja päihitin sermin takaa, pellenenä päässä lavalle tulemisen kammoni! 😅

Aurinko paistoi koko päivän - sekä ulkona että kehoni sisällä. Pääsykokeiden jälkeen sain puhelun. Minut oli valittu mukaan koulutukseen! Minusta tulisi sairaalaklovni!

Pari päivää myöhemmin, sattumien kautta eteeni työntyi sairaalaklovneista tehty pieni dokumentti (joka löytyy ainakin toistaiseksi Yle Areenasta; Vakavaa pelleilyä - ohjelman linkki tässä: Tosi tarina - Vakavaa pelleilyä). Hymyilin ja itkin vuorotellen. Keho reagoi vahvasti ja jokin myhäili sisälläni. Pääsisin yhdistämään - jälleen kerran - kaiken sen opin, jota olin haalinut elämäni aikana.

Seuraavana aamuna luin Desmond Tutun ja Dalai-Laman "Ilon kirjaa", ja hetken aikaa kaikki näytti selkeältä. Jokainen askel elämän polulla lisää ymmärrystä ja rikastuttaa, jos vain pysyy aistit valppaina ja avoimina, on valmis vaihtamaan näkökulmaa - ja suostuu säännöllisesti siirtymään mukavuusalueelta elämysalueelle.


❤ ❤ ❤

Suuntaviittoja työntyi lisää. Minulle myönnettiin apuraha urkukonsertin valmisteluun, joka toteutetaan yhteistyössä huikean Ville Urposen kanssa sekä Turun Urkufestivaaleilla heinäkuun lopulla että Helsingin Musiikkitalolla lokakuun puolen välin jälkeen. Urponen vastaa musiikista ja minä runojen lausunnasta.

Lisäksi saimme vahvistuksen, että "Rakkaudesta revenneet" -valokuva- ja runonäyttely pääsee esille Tampereella Ekokampaamo Oranssin galleriassa kesäkuun alusta elokuun lopulle asti.

Kiitollisuus.
Elämä on.
❤