"Suoritatko hyvinvoivaa elämää?"
Niin.
Taidanpa suorittaa.
Koetan tehdä jumppaliikkeeni joka päivä. --- Jumppaan tilaisuuden tullen.
Koetan käydä lenkillä. --- Käyn lenkillä.
Koetan syödä terveellisesti. --- Syön terveellisesti.
Vältän herkkuja ja alkoholia. --- Herkuttelen silloin tällöin.
Kyllä. Suoritan.
Ja tunnen jokaisesta epäonnistumisesta valtavaa syyllisyyttä.
Elämä sanoo minulle tällä hetkellä hyvin selkein kirjaimin:
Pääset perille nopeammin kun maltat olla paikoillasi hetken aikaa.
Millaisiin kohtiin malttaa helpoimmin pysähtyä?
Niihin, joissa aurinko paistaa ja keho hykertelee. Niihin, joissa hymy on herkässä, askel keveä ja olo mitä parhain.
Mutta joskus on pakko pysähtyä ja malttaa silloinkin, kun kylmä sade kohmettaa kädet, umpikuja seuraa toista ja sydän rimpuilee kysymysmerkkien meressä.
Onko pysähtyminen silloin kenties vielä merkityksellisempää kuin muulloin?
Ei, en tiedä, mistä tiedän olevani perillä. Missä maalini on..?
En usko, että sellaista on olemassakaan - ja silti kohkaan välillä kieli vyön alla, taakseni katsomatta, hyvin päämäärätietoisena kohti maalia - päästäkseni perille.
Hullua.😅
Armollisena itseään kohtaan.
Askel kerrallaan.
Kaikesta huolimatta.
Ja juuri siksi.
❤
