Antaa olla.

Kevät keimailee jo täysillä, ja laittaa mieltä ja kehoa liikkeelle.

Tapani on haastaa itseä tasaisin väliajoin omalta mukavuusalueelta elämysalueelle. Joskus teot ja asiat saattavat olla omassa mittakaavassani aivan pieniä, toisinaan asetan vähän isommat haasteet.

Yksi pieni haaste on lukea esimerkiksi omista YouTube -videoista saatuja kommentteja. Tähän mennessä olen saanut vain yhden, joka herätti paljon ajatuksia. Kiitos siis kommentin lähettäneelle sielulle.

Kommentti kuului:
"Piia vittu sä oot kyllä niin maanperkeleen myötähäpeää aiheuttava."

Hmm.

Sanajono sysäsi elämysalueelle. Aivokuorella kihahti, ohimoita puristi ja kurkkuun nousi hetkeksi joku pala. Suu mutristui. Otsa kurtistui.

Ja sitten hengittelin, ja tunteiden keskelle asettui jokin sininen, harmaasävyinen, utuinen ja pehmeä. Tätähän se minun työni on: asettua peiliksi ja tehdä ihmisiä tietoiseksi oman elämänsä arvoista ja valintoihinsa vaikuttavista asioista.

Siihen(kin liittyen seuraava videoni:
Lupa olla itsen äärellä sellaisena kuin on.

Menneen viikon isompi haaste oli mennä lasteni kanssa uimahalliin. Elämysalueeksi se paikka muuttui jo lapsena, kun hirveällä kiireellä mentiin koulun kanssa uimahalliin, riisuuduttiin koleassa pukuhuoneessa ja opeteltiin hampaat kalisten erilaisia uintityylejä.

Epämieluinen tunneside vahvistui vuosien varrella erinäisissä tilanteissa. Esimerkiksi silloin kun olin vielä aktiivisesti Pikku Kakkosen juontajana, muistan muutamat irvokkaat hetket uimahallissa jonkun pienen lapsen isän tunnistaessa minut altailla, ja lähettäessään lapsen väkisin luokseni tervehtimään minua, jotta pääsisi itse jutulle...

Opintojeni aikana osallistuin laitesukelluskurssille, ja se kruunasi kaiken. Viimeinen tehtävämme oli treenata laitteiden käyttöä uimahallissa. En ollut ennen sitä tiirannut altaiden vettä yhtä pitkään, yhtä tarkasti. Vedessä lilluneet hiukset ja muut mömmöt polttivat pysyvät jäljet verkkokalvoilleni.

Mutta sanoista tekoihin. Lapseni oli jo pitkään kysellyt, milloin menisimme uimahalliin. Kun vapaapäivä sitten koitti, päätin ottaa härkää sarvista ja mennä päin.

Vahvistin omaa voimavaratilaani ajelemalla tarvittavat ihokarvat (en ole itseni kanssa vielä niin sinut, että voisin lähteä bikinirajat rehottaen julkisille paikoille...treenit on siis pahasti kesken) ja letittämällä hiukset. Valitsin mahdollisimman peittävän uimapuvun ja jälleen, hengittelin hetken yksinäni.

Kaikki meni lopulta hyvin. Sietokykyä testattiin hyvin erilaisilla tavoilla useaan otteeseen, mutta onnistuin nielemään ärsytykseni ja selvisin hienosti. Kyllähän sinne altaaseen mahtuu, vaikka kaikki eivät toimisikaan annettujen ohjeiden tai sanattomien sopimusten mukaan. Vesijuoksijat voivat vallan hyvin kirmata rivissä jonon sijaan, lapset voivat hyppiä kuntouimareiden keskelle kielloista huolimatta, teinit voivat sukellella jalkojen välistä, vahvasti eläkeikäiset sedät voivat tulla jutulle - jopa aika lähietäisyydeltä, uimaopettaja saa kailottaa kaakelit kaikuen ohjeensa uimakoululaisille, ja uimari voi verhota itsensä vahvalla parfyymillä suihkussa käynnin jälkeenkin.


Nielin myös jonkin verran altaan vettä...ja pidin kommenttiraidan kurissa parhaani mukaan, ettei mieleni arkistot olisi hakeneet polaroidia menneiltä vuosilta.

Poislähtiessä harkitsin 10 kerran kortin hankkimista.
Koska loppujen lopuksi: rakastan uimista ❤