Starttaan auton aikaisin aamulla ja lähden köröttelemään työkeikalle. Jossain vaiheessa napsautan radion päälle ja surffaan kanavilla löytääkseni tunnelmaan sopivan kanavan.
Päädyn kuuntelemaan ikiaikaista pohdintaa siitä, tuleeko laskiaispulla nauttia hillosilmällä vai mantelimassan kera. Huokaisen. Elämän pieniä-suuria valintoja.
Paluumatkalla ajan hiljaisuudessa ja jostain syystä aamuradion juontajan kysymys nousee uudelleen mieleen. Alan leikkiä kielikuvalla.
Olen kouluttaja, jonka tehtävänä on ohjata ihmisiä kohti toimivaa vuorovaikutusta. Jokainen meistä on harjoitellut vuorovaikutusta syntymästään asti, joten
tehtävänä on ainoastaan tulla tietoiseksi, millaiset lainalaisuudet
kohtaamisen hetkellä jylläävät ja kuinka kukin toimii erilaisissa
tilanteissa.
Silloin, kun vastapuoli on asiasta jo valmiiksi kiinnostunut, tehtävä on helppo. Yhteistyö mahdollistaa asioiden pohtimisen ja tutkimisen yhdessä, hyvässä hengessä. Voimme rakentaa turvallisen testikentän ja haastaa itseä kokeilemaan uusia tapoja kohdata ja tulla kohdatuksi.
Silloin työni on lähes sama kuin kahvilanmyyjänä kysyisin: otatko laskiaispullasi hillolla vai mantelimassalla?Perusainekset säilyvät samoina, ja minun on palveluntarjoana suht vaivatonta mukauttaa annos asiakkaan tarpeisiin.
Mutta entä jos asiakkaani ei ole alunperin itse edes tilannut koko pullaa? Joku muu on maksanut pullan hänen puolestaan, eikä asiakasta itseä kiinnosta muu kuin päästä kahvilasta pois ja äkkiä. Silloin alkuperäinen kysymys ei tule toimi. Tai ainakin sen kysyminen on turhaa, eikä johda mihinkään.
Siinähän sitten seison, laskiaispulla tarjottimella samalla kun asiakas tuudittautuu somen suloiseen syleilyyn ja käytännössä "katoaa" paikalta. Mietin, mitä mahdollisuuksia minulla on syöttää tuo pulla sille toiselle? Kuinka pieniin paloihin se on laitettava, ennen kuin pieni murunenkaan on mennyt suusta sisään. Väkipakolla väännettynä, suuhun sullottuna hommasta ei tule yhtään mitään. Asiakas saattaa purra käteen ja sylkeä päälle.
Laskiaispullasta on tullut pakkopullaa.
Näissä tilanteissa miettii itse väistämättä, miksi edes yritän?
Kuka minä olen sanomaan, millainen pulla tekisi toiselle hyvää?
Silloin päätyy miettimään koko ammatinvalintaansa ja siihen liittyviä asioita.
Että tätäkö minä oikeasti haluan tehdä työkseni?
Onko tämä oikeasti kutsumukseni?
Joku viisas on sanonut, että on yhtä tärkeää tarkkailla sitä, mitä laittaa suuhunsa, kuin sitä, mitä sieltä suusta tulee ulos.
On taas osattava kiepauttaa näkökulma uusiin asetuksiin:
millaista pullaa pullasta kieltäytyvä asiakas on syöttämässä minulle?
Ja miksi se ei meinaa maistua minulle kouluttajana?
* * *
Herkullisia oivaltamisen hetkiä itse kullekin ohjaustyötä tekevälle!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti